Hyvää Aleksis Kiven päivää!
Suomalaisen kirjallisuuden kunniaksi voisin kirjoittaa siitä, mitä kirjallisuus minulle merkitsee. Ei kuitenkaan nyt huvita mennä siihen. Voin tiivistää sen tarinan pariin sanaan: periaatteessa paljon, käytännössä melko vähän.
Sen sijaan ajattelin kirjoittaa sanoista vähän eri kulmasta kuin niitä yleensä ajattelen. Aleksis Kivi käytti sanoja tuhlaillen, mutta joskus niskastakin riittää jaettavaa.
Olen tänään kahdesti kokenut voimakkaan tunnereaktion yhden ainoan sanan takia. Yksi ainoa sana, kielen minimaalinen elementti on siihen riitänyt.
Ensimmäinen oli varhain aamulla, kun lähdin vielä pimeällä ja sateessa pyörän selkään kohti kuntosalia. Aamupöhnässä unohdin lampun. Huomasin sen vasta, kun kurvasin pihasta. Koska matkaa oli alle kilometri valaistua kevyen liikenteen väylää, en jaksanut palata kiireellä sitä hakemaan. Osasin henkisesti varautua huutaviin mummoihin, mutta silti sellainen onnistui pahoittamaan mieleni. "VALO!" riitti siihen.
Mummo (no joo, oikeasti keski-ikäinen noin fyysisesti) oli toki oikeassa. Minä tein väärin pyöräillessäni hämärässä ilman lamppua. Mutta luuliko mummo oikeasti, että en tiennyt tekeväni väärin? Eikö tuntemattomille yksittäisten sanojen huutelu ole tapa rangaista ja pahoittaa mieli, ei muistuttaa tai opastaa? En ole koskaan ymmärtänyt, miksi liikenne tuntuu olevan ympäristö, jossa aikuiset haluavat kasvattaa toisia aikuisia. Nopeissa tilanteissa lyhyet sanat riittävät siihen, mutta ne ovat tehokkaita. Turhaan kai selittelen - pointtina on, että paha mieli tuli, vaikka sainkin ansioni mukaan.
Toinen tehokas sana oli "heippa". Sen kuulin konduktööriltä junan ovella. Konduktööri seisoi oven vieressä ja hyvästeli jokaisen henkilökohtaisesti. Niin ei yleensä tapahdu. Eikä niin tosiaankaan tarvitsisi tehdä. Juuri siksi se niin paljon lämmittikin.
Kielessä tiivis on tehokasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti