Sanojen alkuperä

Ostin eilen kirjamessuilta etymologisen sanakirjan eli teoksen Suomen sanojen alkuperä. Myyjä vakuutti, että tarjous on oikeastaan "hävytön", joten en voinut vastustaa. Myyjä lisäsi, että koska teos on kolmessa osassa, sillä voi heittää tarvittaessa kolmea eri vesilintua.

Sen kunniaksi tietoa sanojen alkuperästä ihmiskielistettynä.  Sanat on valittu sattumanvaraisen tarkoin perustein. Lähteenä siis SKS:n kustantama, Kotuksen toimittama Suomen sanojen alkuperä.

Maanantai.  Sana on ollut käytössä jo Agricolalla muodossa Maanantaij. Se tulee muinaisruotsin sanasta manadagher.

Banaani. 1800-luvun Lönnrotilla jo! Nykyruotsin sanasta banan. Saksan kielessä ekat maininnat Banane on saanut jo 1500-luvulla. Tulee alun perin Länsi-Afrikan kielistä, joissa esim. banam, banana, bananda.

Onnikka. Länsimurteinen muoto, jonka merkitys on 'linja-auto'. Sanasta omnibussi, joka on 1800-luvun lopulta, alun perin merkityksessä 'vaunut'. Nimenomaan vaunuja kuvaavaksi sanaksi lainattu ruotsista, johon on tullut ranskasta ja alun perin latinasta. Latinassa merkitys on tosin ollut 'kaikille'.

Leppä. Sana on mainittu teksteissä ensi kerran 1600-luvulla. Joissain savolais- ja pohjalaismurteissa se on merkinnyt puun lisäksi 'verta'.  Myös sukukielissä esiintyy vastaavia muotoja, esim. virossa lepp. Sana lienee balttilaislaina, sillä esimerkilsi latviassa 'leppää' merkitsee liepa.

Vuori. Sanasta on merkintöjä jo Agricolalta. Esmerkiksi udmurtin eli votjakin kielessä samaa tarkoittaa vir. Sen sijaan sana vuoristo on johdos 1800-luvulta.

Kamppi. Useita eri merkityksiä.  Esimerkiksi merkityksessä 'ahma'  tai 'mäyrä' on ollut käytössä 1600-luvulta. On laajentanut merkitystään tarkoittamaan myös 'yöjalassa kulkijaa, naisen kanssa vihkimättömänä elävää miestä'.  Voi myös tarkoittaa 'taistelua' tai 'kamppaamista jalalla'. 

Kakka. Sori. Täytyy jotenkin houkutella lukemaan. 1600-luvun lopulta. Myös sukukielissä -esim. marissa eli tseremississä kaka tarkoittaa 'huono, paha, kaikki, mitä ei lapselle tahdota antaa'. Onomatopoeettinen sana, jollaisia on myös muissa kielissä kehittynyt. Esim. tanskan kakke ei liene sukua suomen kakalle.

Kuka pelkää sanaa? Kaikki.

En ole vieläkään ottanut kantaa viskikohuun, joten se lienee nyt tehtävä jollakin tasolla. Saatan nyt sekä pyörtää parin päivän takaisia sanojani sanoista että olla täysin epäkorrekti.

Viskikohu muistuttaa suurinta osaa kohuista. Se liittyy sanoihin. Siinä on silti pieni ero esimerkiksi lastenvaunukohuun ja ministeri Rädyn sanomisista nousseeseen kohuun. Yleensä kohut liittyvät siihen, mitä joku on sanonut - nyt kohistaan ihan vaan sanasta.

Tämä kohu osoittaa sen,  mikä hirveä pelko meillä on sanoja kohtaan. 

Kohu sai alkunsa tällä kertaa siitä, kun lauantain Hesari kertoi, että Etelä-Suomen aluehallintovirasto vaati Olut- & viskiexpon nimestä pois sanaa viski. Tapahtuman järjestäjän pitäisi myös huolehtia, että googlaamalla viski ei joutuisi tapahtuman sivuille. Kahta olutbloggaajaa kiellettiin bloggaamasta tapahtuman viskeistä tai jakamasta tapahtuman logoja, joissa olisi sana viski. Somessa kohu toki vääntyi heti siihen, että koko sanan käyttöä yritettäisiin kieltää yksityishenkilöiltäkin. Itse pidän olutbloggaajia tässä yhteydessä tosin enemmän yhteistyökumppaneina kuin yksityishenkilöinä.

Sinällään viskistä puhumisen kieltäminen ei kuulosta kovin erikoiselta. Onhan aiemmin kielletty alkoholimainokset autojen kyljessä ja muun muassa Koffin hevosten kaljabrändin mukaan annettu nimi. Kaikki tämä kuitenkin todistaa, kuinka lainsäätäjät pelkäävät sanojen aiheuttamaa tuhoa. Kun joku kuulee alkoholia tarkoittavan sanan,  hänen pelätään alkavan himoita tuon sanan tarkoitetta, siis viinaa.

Sanojen pelkääminen ei kuitenkaan ole virkamiesten ja lainsäätäjien ominaisuus. Toimittajana huomaa, miten melkein kaikki pelkäävät vääriä sanoja. Haastateltaessa ihmiset puhuvat normaalisti ja selkeästi.  Kun he saavat tekstin luettavakseen etukäteen, he usein katuvat sitä. Miten tekstissä onkaan niin selkeitä ja yksiselitteisiä sanoja heidän sanominaan? Eihän sellaisia voi uutiseen kirjoittaa. Suosikkini on aina se, kun eräs haastateltava puhui "lasten kasvattamisesta".  Tekstin nähtyään hän halusi muuttaa ilmaisun muotoon "alaikäisten toiminnan linjaaminen".

Sanoja on syytä pelätä. Sen osoittaa se, millaisia kohuja niistä nousee. Väitän, että viskikohukin paisui niin suureksi, koska se liittyi sanaan. Sanat ovat niin konkreettista - ja niistä on helppo tehdä hashtagejä Twitteriin, mikä voi nykyään olla iso tekijä kohun syntymisessä.

Uskon vilpittömästi, että kieli muokkaa todellisuutta ja siksi sanat ja sanavalinnat ovat tärkeitä. Mutta joskus miettii, jääkö kaikki muu huomaamatta. Saako mitä vain tehdä,  kunhan sanansa asettelee oikein? Pienituloisten elämää vaikeuttavista päätöksistä vähän nuristaan - mutta kun ministeri ihmettelee, kuka muka tienaa vain reilut kaksi tonnia kuussa, sanomisesta kohkataan. Moni päättäjä sulkisi mielellään maan rajat ulkomaalaisilta. Kun Pia Kauma (kok.) lipsautti typerän kommentin maahanmuuttajien lastenvaunuista, hänet leimattiin rasistiksi. Vielä enemmän sanomiskohu oli reilun vuoden takainen tapaus, jossa Kalevan päätoimittaja kommentoi tietovuotaja Chelsea (ent. Bradley) Manningin sukupuolenkorjausprosessia. Hänen mukaansa laverteluhan onkin akkamaista hommaa. Kaikissa näissä tapauksissa ihmisten tuohtumus oli ihan ymmärrettävää, mutta samaan aikaan aika moni asia jäi vaille kohua, koska asiaa ei voinut tiivistää yhden lausahduksen arvostelemiseen.

Kohuun vaaditaan enemmän sanoja kuin tekoja. Viskikohussa toki mukana oli myös teko - kieltäminen.

Sanoilla on valtava voima, jota sosiaalinen media vain paisuttaa hashtageineen. Sanoja ehkä vähän kannattaakin pelätä. Kielen ystävänä on kutkuttavaa nähdä sanojen voima. Kolikon kääntöpuoli on, että jokainen kohu saa julkisuudessa olevat entistä varovaisemmiksi sanoissaan. Kielen ystävänä ja näitä ihmisiä haastattelevana toimittajana saan siitä syyhyn.

Se riittää

Hyvää Aleksis Kiven päivää!

Suomalaisen kirjallisuuden kunniaksi voisin kirjoittaa siitä, mitä kirjallisuus minulle merkitsee. Ei kuitenkaan nyt huvita mennä siihen. Voin tiivistää sen tarinan pariin sanaan: periaatteessa paljon, käytännössä melko vähän.

Sen sijaan ajattelin kirjoittaa sanoista vähän eri kulmasta kuin niitä yleensä ajattelen. Aleksis Kivi käytti sanoja tuhlaillen, mutta joskus niskastakin riittää jaettavaa.

Olen tänään kahdesti kokenut voimakkaan tunnereaktion yhden ainoan sanan takia. Yksi ainoa sana, kielen minimaalinen elementti on siihen riitänyt.

Ensimmäinen oli varhain aamulla, kun lähdin vielä pimeällä ja sateessa pyörän selkään kohti kuntosalia. Aamupöhnässä unohdin lampun.  Huomasin sen vasta, kun kurvasin pihasta.  Koska matkaa oli alle kilometri valaistua kevyen liikenteen väylää, en jaksanut palata kiireellä sitä hakemaan. Osasin henkisesti varautua huutaviin mummoihin, mutta silti sellainen onnistui pahoittamaan mieleni. "VALO!" riitti siihen. 

Mummo (no joo,  oikeasti keski-ikäinen noin fyysisesti) oli toki oikeassa. Minä tein väärin pyöräillessäni hämärässä ilman lamppua.  Mutta luuliko mummo oikeasti,  että en tiennyt tekeväni väärin? Eikö tuntemattomille yksittäisten sanojen huutelu ole tapa rangaista ja pahoittaa mieli, ei muistuttaa tai opastaa?  En ole koskaan ymmärtänyt, miksi liikenne tuntuu olevan ympäristö, jossa aikuiset haluavat kasvattaa toisia aikuisia. Nopeissa tilanteissa lyhyet sanat riittävät siihen, mutta ne ovat tehokkaita. Turhaan kai selittelen - pointtina on, että paha mieli tuli, vaikka sainkin ansioni mukaan.

Toinen tehokas sana oli "heippa". Sen kuulin konduktööriltä junan ovella. Konduktööri seisoi oven vieressä ja hyvästeli jokaisen henkilökohtaisesti. Niin ei yleensä tapahdu. Eikä niin tosiaankaan tarvitsisi tehdä. Juuri siksi se niin paljon lämmittikin.

Kielessä tiivis on tehokasta.

Hyvää iltaa täältä ravintolavaunusta koskien myös pohjoisesta tulleita

Olen jo ties kuinka monta vuotta viettänyt aivan liikaa aikaa junissa. Junat pännivät. Mutta myös VR:n kielessä pännii moni asia. 

En halua olla kielipoliisi, vaikka siihen tämä nyt on menossa. Siksi en sentään luettele, mikä kaikki on väärin. Mutta sanottakoon, että niissä sinällään ihan hauskoissa vessojen majavakylteissä on käsittämättömän monta pientä virhettä. Että tehdään kyltti, joka on melkein oikein, mutta kokeillaan, montako virhettä sinne saa upotettua. Tai ehkä ajatuksena oli, että "meidän markkinointityypit on tosi hyviä näissä pilkkusäännöissä, ei tätä tarvi kenenkään oikeesti kielenhuollosta ymmärtävän tsekata, tilataan nyt vaan suoraan ne kaikki 5000 majavakylttiä."

Sitten ärsyttää myös kuulutusten kieli. Luulin, että se paranisi, kun tulee uusi kuuluttaja. Siitä huolimatta siellä on välillä ihme kapulaa. "Tupakointi on kielletty koskien myös tupakanomaisten tuotteiden kuten sähkötupakan käyttöä." Ööh?

Ravintolavaunun kuulutus taas ärsyttää, koska se on aina sama. "Hyvää iltaa ravintolavaunusta. Meillä on sitä ja tätä ja tota ja tätä. Iltapalaksi suosittelen tänään....  *paperin rapintaa*... kana-pekonikolmioleipää ja kahvia hintaan...  *paperin rapintaa*... sata euroa. Tai isompaan nälkään sitä tätä ja tota. Ravintolavaunussa on myös A-oikeudet!"

Eivätkö ravintolavaunujen työntekijät saa yhtään muokata tuota vakiokuulutusta? Ja miksi ne on pakotettu suosittelemaan jotakin kallista kuivaa känttyleipää ja kahvia?

Oikeastaan tämä ärsytysavautuminen oli pitkä johdanto. Innostuin. Tarkoitukseni oli kirjoittaa siitä, mitä VR minulle kertoo joka kerta, kun ostan lipun Oulu - Helsinki tai Helsinki - Oulu. VR kertoo, että yöjunalla matkustaisin mukavasti yön yli pohjoiseen. Myös silloin, kun ostan lipun Oulusta Helsinkiin. 

VR:n ilmoitus kertoo siitä, ketä VR puhuttelee. Niitä, jotka matkustavat pohjoiseen. Niitä, jotka siis ovat etelässä.

Täysin vailla mitään perusteita uskallan väittää, että suurin osa yöjunalla matkustavista on kuitenkin pohjoisesta. Pohjoisessa käy eteläsuomalaisia turisteja, mutta pohjoisesta etelään tullaan paljon säännöllisemmin vaikka töiden, konserttien, asioiden tai Helsinki-Vantaan vuoksi. Tai oli miten oli - molempiin suuntiin sitä matkaa voi kulkea. 

Toki voi ajatella, että eteläsuomalaisia on syytä puhutella, koska he ehkä eivät tiedä yöjunista. Tai ehkä on vain niin, että tekstin muotoillut asuu Etelä-Suomessa eikä tule ajatelleeksi, että matkaa voi kulkea myös toiseen suuntaan. 

En väitä, että kyseessä olisi stadilaisten salaliitto tai aluepoliittinen vääryys. Tämä asia ei varsinaisesti edes ärsytä (paljoa). Minusta havainto vaan on jännä. 

Se on myös kiehtova, koska tässähän pääsee tekemään arkista diskurssianalyysiä. Kieli ei ole vain typerien sääntöjen orjallista noudattamista, vaan se heijastaa olettamuksia, valtasuhteita, identiteettejä ja ties mitä. Sitä toki en tiedä, mitä tässä tapauksessa, eikä sillä ole väliäkään. Juuri heijastamisen takia olen kielestä niin innoissani, vaikka toki kielen tarkkailu herkästi lipsahtaakin pilkkujen nysväämiseksi.

Hienotunteista kuolemista

En kuulu niihin, joiden mielestä kieli tarvitsee listoja kielletyistä sanoista. On kuitenkin olemassa muutamia sanoja, jotka nähdessäni tunnen verenpaineeni kohoavan vaarallisen ylös. Pahin niistä on menehtyä käytettynä väärin. Tiedostan, että kyseessä on henkilökohtainen ongelma, mutta se ongelma on valtaisa.

Mediassa menehtyminen on hienotunteista kuolemista. Sitä käytetään, koska ei ole kiva käyttää arkista ja brutaalia kuolemista. Henkensä menettäminen on kuitenkin yksityisasia, ja kuolemassa on jotain pyhää. Siksi menehtyä. Se jotenkin osoittaa kunnioitusta koko kuolemisen suoritusta ja vainajaa kohtaan. Matkustajat menehtyivät traagisessa lento-onnettomuudessa, mies menehtyi jäätyään junan alle jne. jne. Selvästi kyse on kunniallisista ihmisistä. Huumevelkojen selvittelyssä ei menehdytä. 

EI NÄIN!!!!!

Kielitoimiston sanakirja määrittelee menehtymisen seuraavasti: "kuolla (hitaasti), nääntyä, riutua, kuihtua". Menehtyminen ei siis ole kovin äkillistä toiminta. Yllättävissä tragedioissa kuten junan alle jäämisissä tai lento-onnettomuuksissa ei menehdytä. Silloin kuollaan.

En tiedä, miksi ja milloin menehtymisen väärinkäyttö on kasvanut mielessäni valtaisiin mittasuhteisiin. Luulen, että ongelmallani on jotain tekemistä sen kanssa, että menehtyminen on turhaa kiertelyä ja kaartelua, joka ärsyttää muutenkin.

Minulla menehtymiseen liittyy kaksi muistoa, jotka molemmat voisin mielelläni unohtaa. Ensimmäinen syntyi työhaastattelussa muutama vuosi sitten, kun tehtäväkseni annettiin kirjoittaa pikku uutinen hukkumistilastoista. Käytin sanaa menehtyä.  Ilmeisesti virhe ei ole kaikkien mielestä yhtä suuri kuin omastani, koska sain työn. Tosin myös sananvalinnasta huomautettiin.

Toinen muisto on tältä kesältä. Toimin äärimmäisen nolosti kaikin tavoin. Menetin hermoni erään lehden verkkouutisten jatkuvaan menehtymiseen. Kirjoitin kommentin. Siinä todettiin, että jutussa junan alle hypännyt ihminen kuoli eikä menehtynyt ja muutenkaan ei ole oikein hyvän tavan mukaista uutisoida, että tapausta pidetään itsemurhana. Kommentti ei julkaistunutkaan anonyyminä vaan Facebook-tilini kautta, siis nimelläni ja naamallani, eikä poistomahdollisuutta ollut. Yrittäessäni poistaa kommenttia tykkäsin siitä. Myönnän, että se oli minulle oikein.

Loppuun Google-haun ensimmäiset löydöt hakusanoilla "mies menehtyi".

Yle kertoo, että iäkkäämpi mies menehtyi kulotuksessa  (toim. huom. - ketä iäkkäämpi?) ja että mies menehtyi metsästysonnettomuudessa Pudasjärvellä. Keskisuomalaisen mukaan taas mies menehtyi junan alle Jyväskylässä (toim. huom. 2 - kyseessä ei ollut kommentoimani uutinen).

Pahinta tässä henkilökohtaisessa menehtymis-ongelmassani on, että nämä ovat todella surullisia uutisia. Jos oman läheiseni menehtymisestä olisi juttu jossain, jonkun  sananvalinnasta nillittävät kommentit tuntuisivat todella asiattomilta.