Mitä haittavaikutuksia siitä on, jos jonkun elämä on vaikeaa?

Eräästä sattuneesta syystä olen taas viime aikoina perehtynyt diskurssianalyysien jännittävään maailmaan ja luonnollistumiin.

Luonnollistuma suomeksi: Joistakin asioista puhutaan aina kuten niillä ei olisi vaihtoehtoja. Asioita pidetään niin itsestäänselvinä, että niitä ei koskaan edes perustella, vaan niistä puhutaan ainoana totuutena. Esimerkiksi taloudessa puhutaan siitä, miten talous saadaan kasvuun, mutta ei koskaan siitä, miksi talouden pitää kasvaa.

Viime aikoina on ollut yksi luonnollistuma, johon olen kiinnittänyt huomiota useasti.

Se liittyy opintotukileikkauksiin. Niitä vastustetaan pääasiassa yhdellä argumentilla: sillä, että liian pieni opintoraha vähentää sosiaalista liikkuvuutta eli käytännössä vähän koulutettujen vanhempien lasten opiskeluintoa. Eli vedotaan siihen, mitä seurauksia leikkauksilla on.

Työpöydän reunaan on ilmestynyt tällainen.
Akateemikko rautakaupassa lupaa opettaa diskurssianalyysin
perusteet vastineeksi kittipistoolin käytön opettamisesta.

En ole nähnyt yhtään juttua, jossa köyhä opiskelija itkee, kuinka ei pysty ostamaan itselleen ehjiä kenkiä, vaikka työttömistä ja sairaista tällaisia juttuja tehdään. Opintotuen leikkaamista voi vastustaa vain vetoamalla siihen, millaisia negatiivisia vaikutuksia sillä on, asiaperusteilla.

Sen sijaan keskustelussa ei ole tullut esiin reiluus. Onko reilua tai oikein leikata opiskelijoilta? Onko oikein leikata juuri opiskelijoilta heidän itsensä, ei vain sosiaalisen liikkuvuuden kannalta? Onko se reilua, että opiskelusta maksetaan niin vähän, vaikka lapsen hoidosta, työnhausta kuin eläkkeellä olemisestakin maksetaan enemmän?

Opiskelijoilta voi viedä vaikka kaiken rahallisen tuen pois, koska eiväthän reiluus-argumentit ole tässä keskustelussa niin oleellisia, että niitä kannattaisi edes ottaa esiin. Sitähän se tarkoittaa, että syyt vastustaa liittyvät seurauksiin, eivät itse asiaan.

Sama toki näkyy monen muunkin asian kohdalla: lastensuojelusta leikkaamista vastustetaan sillä, että asioihin on halvinta puuttua ajoissa ja avohoidosta leikkaamista perustellaan laitoshoidon kalleudella. Sillä ei niin ole väliä, onko lapsen kannalta parempi, että perhe saa apua ajoissa, tai onko ihmiselle nopea ja asiantunteva lääkärihoito parempi vaihtoehto kuin makuuttaminen vuodeosastolla. Ei, ellei sitä voi mitata rahassa.

Näitä järkeen, ei arvoihin, liittyviä perusteluja käyttävät ainakin julkisessa opintotukikeskustelussa myös opiskelijat itse. Luulisi, että heitä reiluus mietityttäisi. Toki keskustelussa on pelattava pelin säännöillä. Ehkä reiluutta ei kehtaa sanoa ääneen.

Opiskelukeskusteluun liittyy toinenkin luonnollistuma, josta puhutaan täysin kyseenalaistamatta: opiskelu on sijoitus. Sen takia on ok, että opiskeluaika on kallista ja kauheaa, tuleehan opinnoista hyötyä. Kukaan tuskin viime vuosina on sanonut ääneen: "Mielestäni opiskelu on sijoitus omaan tulevaisuuteen". Ei niin tarvitse sanoa, sitä pidetään itsestäänselvänä.

Ps. Muistutettakoon taas kerran, että tämä ei ole poliittinen kannanotto suuntaan tai toiseen vaan julkisen keskustelun kommentointia. Siinä onneksi pääsee aina mollaamaan ihan jokaista. 

Edit: Tämä teksti liity millään lailla kirjoitushetkellä vietättävään Agricolan päivään, niin käsittämätöntä kuin se onkin.

Suomen kunnat miinus yksi = maaseutua

Hei taas. Olen pitkään miettinyt bloggaavani pilkuista, mutta en ole saanut aikaan. Tai ehkä aihe on tuntunut vähän liian mediaseksikkäältä. Ehkä pilkuista jokin toinen kerta siis.

Tänään muusta aiheesta siis. Törmäsin mediassa taas sanaan, jonka merkitystä jaksan kerta toisensa jälkeen ihmetellä.

Maakunnat. Mitä ihmettä se tarkoittaa?

Kielitoimiston sanakirjan mukaan sillä viitataan joko alueellista suunnittelua varten muodostettuihin kokonaisuuksiin tai historiallisesti ja kansantieteellisesti yhtenäisiin suurehkoihin valtakunnan osiin. Ok, nämä on helppo ymmärtää. Kolmas merkitys on (jtk keskuspaikkaa ympäröivä) maaseutu.

Eli tiivistettynä: maakunta on joko jokin hallinnollinen/historiallinen alue tai maaseutu.

Mutta mikä ihme on se maakunta, josta mediassa koko ajan puhutaan?

Tässä epätieteellinen mutta mutu-tuntumalla edustava mediakatsaus pienellä otoksella:

1. Finnair etsii maakunnissa keinoja lentoyhteyksien turvaamiseksi  (ESS-STT 16.11.2015, http://www.ess.fi/uutiset/talous/2015/11/16/finnair-etsii-maakunnissa-keinoja-lentoyhteyksien-turvaamiseksi)

Jutussa ei tarkenneta, mihin maakunnat viittaavat, vaikka ilmaisua käytetään myös leipätekstissä monta kertaa. Ilmeisesti maakunta tarkoittaa samaa kuin ei-Helsinki.

2. Postin ulosmarssit jatkuvat maakunnissa (TS-STT 3.11.2015, http://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/826197/Postin+ulosmarssit+jatkuivat+maakunnissa)

Jutun mukaan ulosmarsseja oli Kuopiossa, Joensuussa ja Kemissä. Mitä näillä on yhteistä? Eivät ne kyllä ole oikeastaan maaseutuakaan mutta eivät mitään historiallisia alueita. Oisivatko nekin siis ei-Helsinkiä?

Eli voiko tästä päätellä, että sanan maakunta tosiasiallinen merkitys on 'ei-Helsinki'? Meneekö tämä ihmisten (lue: median, lue: toimittajien) mielestä Kielitoimiston määritelmään 3. eli (jtk keskuspaikkaa ympäröivä) maaseutu?

Eikö kenestäkään muusta ole aika pitkälle vietyä puhua Kuopiosta, Joensuusta, Kemistä mutta myös aika usein muistakin kaupungeista keskuspaikkaa ympäröivänä maaseutuna?

Ps. Kuvassa joko maaseutujänis tai city-kani. Kuvattu Oulussa, joka on alueen markkinointikoneiston mukaan Pohjois-Skandinavian pääkaupunki ja median mielestä taas maakunnissa.

Onko turvapaikanhakija eläin tai luonnonilmiö?

Ajelin viime viikon lopulla yksi päivä pitkän matkan ja kuuntelin pitkin päivää radiota. Siellä oli äänessä useita vastaanottokeskuksiin tavalla tai toisella liittyviä toimijoita.

Yksi asia kiinnitti puheessa huomion. Turvapaikanhakijoista puhuttiin kuin eläimistä tai lapsista. Huoltoasemalla ne olivat oikein omatoimisia. Ja ensin ne vähän tutkivat paikkoja mutta sitten ne väsähtivät ja rupesivat nukkumaan. Sekä ne ovat oikein terveitä ja reippaita.

Näin puhuivat siis haastatteluissa ihmiset, jotka ovat tekemisissä turvapaikanhakijoiden kanssa ja tuskin haluavat mitään pahaa.

Entä miten media puhuu? Media on etäännyttänyt ilmiön vielä kauemmas. Turvapaikanhakijoista puhutaan kuin hallitsemattomana luonnonkatastrofina. Puhutaan turvapaikanhakijoiden virroista ja tulvista.

Ehkä juuri tämän luontoilmiöelementin vuoksi media on niin vähän antanut turvapaikanhakijoille ääntä, vaikka puhe on jo viikkoja ollut heistä. Asia on toki korjaantunut viime aikoina osin.

Kun yritän olla optimisti, pidän tavallaan luonnonkatastrofikielikuvissa positiivisena sitä, että ehkä ne auttavat ymmärtämään ilmiön välttämättömyyden. On ihan sama, tykkäätkö siitä, että tänne tulee irakilaisia vai et, tänne ne ovat jo tulleet ja varmaan suuri osa jääkin. Heille voi sitten olla ystävällinen tai inhottava, mutta se ei vaikuta mihinkään muuhun kuin siihen, kuinka vaikea heidän on sopeutua.

Media nyt näkee kaiken aikana ilmiöinä eikä yksilöinä, olivat kyseessä sitten työttömät, turvapaikanhakijat tai sodat. Voisiko sen sijaan eläinkielikuva tulla siitä, miten periaatteeessa hyväntahtoinen mutta itsekeskeinen enemmistö suomalaisista haluaa nähdä turvapaikanhakijat?

Me haluamme nähdä heidät pieninä reppanoina, joita voimme helposti auttaa lahjoittamalla keräykseen niitä hirveitä 80-luvun rytkyjä, joita emme itse enää kehtaa käyttää. Turvapaikanhakijat ovat ajatuksissamme bambumajoista tulevia köyhiä, jotka ovat kiitollisia kaikista pienistä almuista, joita heille suomme. Siksi meitä ärsyttää, kun näemme heillä älypuhelimia ja kun he haluavat asua mieluummin kaupungissa kuin metsän keskellä. Tänään on ollut uutinen siitä, että Heikinharjun vastaanottokeskuksessa Oulussa on ollut tappelu, ja voin vain kuvitella, millainen mielensäpahoitus tästä seuraa. Eivätkö ne osaa edes käyttäytyä? 

Jostain syystä tuntuu vastenmieliseltä ajatella, että turvapaikanhakijat ovat olleet kuin kuka tahansa meistä ja ehkä heillä on ollut asiat hyvin ja rahaa pankkitilillä. Heitä on kohdannut sota tai levottomuudet, ei kivikausi. Heistä osa on hyviä tyyppejä, osa rasittavia paskiaisia, jotka eivät osaa käyttäytyä, mutta niinhän se on kaikissa tuhansien henkilöiden joukoissa.

Jos Suomeen tulee sota tai muu konflikti ja meidän pitää lähteä täältä pakolaisiksi, siitä seuraa  paljon kaikkea, jota häpeän jo etukäteen. Suomalaiselle ei todellakaan kelpaa mikä vain majoitus, pitäähän talossa olla kunnon eristeet, ei ne ulkomaalaiset osaa edes rakentaa. Ja silloin paikallisilla on ihan oikeasti syytä pelätä väkivallan kasvavan. Suomalaiset riehuvat hirveässä kännissä hätämajoituspaikoissa ja mukiloivat ensin toisiaan ja sitten yhdessä paikallisia vapaaehtoisia, jotka eivät ole toimittaneet ruisleipää eivätkä kunnon Jallua vaan ainoastaan punaviiniä.

Ps. Tämän kerran random kuva on karhu Kuusamon karhutarhasta. En muista karhun nimeä.

Lisä ja osa - pari kirjainta pielessä julkisessa keskustelussa tai palkoissa

Viime päivinä media, etenkin sosiaalinen media, on täyttynyt kirjoituksista, joissa kätilö/sairaanhoitaja tai muu pienipalkkinen hoitotyötä tekevä kirjoittaa, kuinka hallitus ei arvosta hänen aivan rankkaa työtään ja on viemässä valtavan osan palkkaa. Yleensä tekstissä on kuvailtu myös, kuinka kamalalta tuntuu jättää lapset sunnuntaina yksin ja mennä töihin. Kyse on siis teksteistä, joissa kritisoidaan sunnuntailisän leikkaamista.

Tässä kirjoitustavassa on yksi ongelma. Suomalaiset ovat sekoittaneet sanat lisä ja osa. Tässä on nyt aidoimmillaan tilanne, jossa kaikki puhuvat aidan seipäästä.

Tähän väliin on heti seliteltävä pari asiaa, koska edellä sanottu saanee monet vihaiseksi.
 1. Kyllä, hoitoalalla palkat ovat käsittääkseni kohtuuttoman pienet. En nyt yhtään tarkoita, että hoitoalalta olisi varaa leikata keneltäkään mitään.
2. Kyllä, olen itsekin tehnyt vuorotyötä, paljonkin, tiedän sen huonot puolet ja työntekijän pahan mielen, kun kaikki jää aina väliin. Vaikka rehellisyyden nimissä myös hyviä puolia on.
 3. Ei, minulla ei ole lapsia eikä aviomiestä, mutta omasta mielestäni ihminen saa osallistua tähän sunnuntailisäkeskusteluun ilman niitäkin, vaikka tästä ilmeisen moni on eri mieltä.
Sitten taas asiaan:

Minusta on todella pelottavaa, jos sunnuntailisästä puhutaan osana palkkaa. Se on lisä. Kielitoimiston sanakirjakin määrittelee, että se tarkoittaa varsinaisen palkan lisäksi maksettavia korvauksia. Sen pitäisi olla tarkoitettu nimenomaan ylimääräiseksi korvaukseksi työn tekemisestä outoon aikaan, haittakorvaukseksi, varsinaisen palkan lisäksi. Siitä leikkaaminen ei pitäisi olla sama asia kuin palkan leikkaaminen.

Ei lähtökohta voi olla se, että hoitoalan palkka ajatellaan aina sunnuntailisien kanssa. Palkan pitäisi olla kohdillaan ilman yhtään mitään lisiä. Eiväthän kaikki tee haittavuoroja, hoitoalallakin on kahdeksasta kuuteen töitä  Ei ole oikein, jos joku neuvotteluissa on joskus funtsinut, että "maksetaan hoitajille 2500 kuussa, mutta tehdään se siten, että kehitellään vuorokaudenaikaan perustuva lisä ja laitetaan peruspalkka naurettavan pieneksi".

Kun sunnuntaikorvausta leikataan, kansa älähtää, että näinkö vähän tärkeää työtä arvostetaan. Sunnuntalisää ei kuitenkaan ainakaan pitäisi maksaa sen perusteella, kuinka arvokasta työ on. Nimensä mukaan sitä pitäisi maksaa sen perusteella, milloin työtä tehdään.

Eihän lauantai- tai iltatyöstä makseta kunnon korvauksia, ainoastaan sunnuntai- tai yötöistä. Vaikka ainakin minusta lauantaina on ihan yhtä kurjaa olla töissä kuin sunnuntaina. Lauantaita ei ole kukaan ottanut esiin. Ehkä se kertoo siitä, että sunnuntailisä tosiaan nähdään yhtenä könttinä, jonka tarkoitus on korvata jotain ihan muuta kuin se, että töitä pitää tehdä sunnuntaina.

Ilmeisesti käytännössä asia on karummin kuin Kielitoimiston sanakirjan määritelmässä. Lisät on jo pitkään ajateltu osina, koska ilman niitä palkka olisi aivan liian pieni. Palkankorotuksia on turha tässä tilanteessa vaatia, joten pidetään kiinni siitä kompensaatiosta, jota saadaan. Palkan pienuutta korvaa, että saadaan jotain muuta korvausta, joka mielletään korvaukseksi muustakin kuin työn tekemisen kellonajasta.

Nyt keskustelua käydään kärjistetysti näin:
Kätilö/ensihoitaja/sairaanhoitaja tekee hirveän raskasta työtä (lisää tähän esimerkkitarina kovasti työtä pienellä palkalla tekevästä naisesta), on väärin leikata palkkoja.

Ehdottaisin siihen ihan pientä muutosta:
Kätilö/ensihoitaja/sairaanhoitaja tekee hirveän raskasta työtä (lisää tähän esimerkkitarina kovasti työtä pienellä palkalla tekevästä naisesta), on väärin leikata sunnuntailisiä (ehkä tähän vielä lisäys siitä, että sunnuntalisä on tarpeellinen lisä palkan päälle tai sitten siitä, että millä alalla tahansa pitää maksaa kunnon korvaus siitä haitasta, että työtä pitää tehdä sunnuntaina).

Ihannetilanteessa tarina voisi oikeastaan mennä näin, jos ei olisi ilmiselvää, että tässä on liikaa optimismia vuoteen 2015:
Kätilö/ensihoitaja/sairaanhoitaja tekee hirveän raskasta työtä (lisää tähän esimerkkitarina kovasti työtä pienellä palkalla tekevästä naisesta) ja sunnuntailisien korvaus osuu voimakkaasti ammattikuntaan, joten jos sunnuntalisiä leikataan, samaan aikaan olisi syytä nostaa palkkoja.

Jos en vieläkään osannut ilmaista tätä tarpeeksi selvästi, yritän vielä kerran: En tarkoita, että ei olisi perusteltua olla vihainen sunnuntailisän leikkauksesta. Mutta voiko sunnuntailisästä puhua osana palkkaa? Sen ei ainakaan pitäisi olla osa palkkaa. Se on lisä eli haittakorvaus työn tekemisen kellonajasta.

Ai miksi sillä on väliä, miten lisistä ja osista puhutaan? Ainakin siksi, että puhetavat muokkaavat ajatteluamme. Lisän näkeminen osana johtaa ajatukseen, jonka mukaan "on ok, että peruspalkka on pieni, kunhan isot lisät säilyvät". Lisiä ei kuitenkaan saa sairausloman ajalta eivätkä päivätyötä tekevät, siksi peruspalkan kanavoiminen niihin ei ole työntekijälle hyvä diili.

Ps. Muistin taas, että minua on pyydetty lisäämään kuvia. Siksi yllä on Roomasta kesäkuussa otettu kuva, jossa pöytäliinan tahra näyttää ihan muurahaiskarhulta.

Ongelma on työttömien hillitön lisääntyminen ja se, että ne eivät osaa mitään

Työttömille järjestetään kursseja, joilla oppii tekemään cv:n. Työttömille järjestetään kaikkia hienoja rekry-tapahtumia ja nyt Pohjois-Pohjanmaalla Työllistymistä edistävän monialaisen yhteispalvelun aloitus etenee - johtoryhmä käynnisti toimintansa.

Ongelma ei ole työttömyys vaan työttömät. Nehän eivät osaa mitään, siksi niillä ei ole töitä. Ne ovat huonoja työntekijöitä. Ne tarvitsevat kursseja. Koska kyllähän aina hyville töitä löytyy.

Huomenna minä olen työtön. Eka kertaa elämässäni siten, että en oikeastaan ole ihan varma, mitä seuraavaksi teen. Olen toiveikas, että töitä löytyy, mutta olen myös varma siitä, että ei ainakaan sitä, mitä haluaisin.

En jää vaille hyviä töitä siksi, että en pääsisi haastatteluun saakka tai en olisi tarpeeksi hyvä hakija. Jään vaille siksi, että niitä ei yksinkertaisesti ole edes haettavana.

Minusta tuntuu, että olen pian roskaa. Koska siltä tuntuu olla työtön. Silloin ei halua nähdä ketään, koska ihmiset vain sanovat, että "kyllä tekevälle/osaavalle työtä löytyy". Koska se on meidän yhteiskuntamme asenne. Silloin työttömiä tukitaan kursseille ja silloin sinusta puhutaan uutisissa, koska edustat maan hyvinvoinnin kannalta tuhoisaa ryhmää. Maatamme uhkaavat työttömät, ei työttömyys. Työttömien määrät kasvavat eikä niin päin, että yhä useammalta puuttuu työ.

Minulle ongelma ei ole se, että työttömänä ei saisi tarpeeksi rahaa elämiseen. En huolehdi siitä. Huolehdin siitä, miten yhteiskunta minuun suhtautuu.

Minä olen nyt se, jota pian saatetaan tukkia kursseille ja työharjoitteluun. Vaikka kyllä minä osaan jo. Osaan ihan yhtä hyvin kuin joku, jolla töitä on - miksi en osaisi? Mikä mittari ihmisen taidoille on se, onko hän työtön vai töissä? Mieluummin opiskelisin jotain ihan muuta kuin työnhakua, enkä keksi, mitä hyötyä minulle on monialaisista yhteisöpalveluista.

Olenko minä huono toimittaja sen takia, että minulla ei ole töitä? Uskon, että en. Uskon, että olen ihan hyvä toimittaja. Satuin vain syntymään liian myöhään. En ymmärrä, mitä tässä kurssit auttavat, jos töitä ei ole minulle eikä kenellekään muullekaan, joka ei onnistunut olemaan paikalla viisi-kymmenen vuotta sitten, kun kaikkien aikojen viimeisiä vakkaripaikkoja jaettiin.

Yhteiskuntasopimus ja työn kilpailukyky

Näinä aikoina on puhuttu yhteiskuntasopimuksesta ja työn kilpailuyvystä paljon. En ymmärrä miksi.

Ei sanoja voi vain keksiä ja käyttää miten haluaa.

Yhteiskuntasopimus tuo mieleen koko yhteiskuntarauhan kannalta tärkeän sopimuksen. Sitähän termillä on aiemmin tarkoitettukin: yhteiskuntasopimus viittasi sopimukseen, jolla sovittiin, että ihmiset muodostavat valtion, siis yhteiskunnan.

Vaikka sopimuksen nytkin toivottiin tuovan uusi vire yhteiskuntaan, aika kaukana tuosta alkuperäisestä merkityksestä on viime päivien keskustelussa liikuttu.

Yhteiskuntasopimus tuo mieleen, että nyt sovitaan hyvin perustavanlaatuisista ja tärkeistä asioista. Totta kai viime aikoina käsitellyt asiat sellaisia ovat, jos pääministeriltä ja hallitukselta kysytään. Mutta eikö heidän tehtäviinsä kuulu päättää tärkeistä asioista noin yleensäkin? Onko nykysopimus alkuperäisen yhteiskuntasopimuksen veroinen ulkopuolisen arvioijan silmin, jos sulkee silmänsä hallituksen puheilta sopimuksen tärkeydestä?

Vielä härskimpää on se, miten puhutaan työn kilpailukyvystä, kun tarkoitetaan työn hintaa. Sillä siitähän tässä on puhuttu, ei kilpailukyvystä. Hinta voi olla osa sitä, mutta vain yksi osa.

Otetaan esimerkki.

Nokia hakee viestintäjohtajaa. Ehdolla on tohtoritutkinnon suorittanut Nokian lehdistöpäällikkö, maisteri-minä ja palkatonta harjoittelupaikkaa etsivä toisen vuoden medianomiopiskelija Jappe 20 vuotta.

Tässä yhteydessä voisi oikeasti puhua kilpailukyvystä. Jappe ei saisi paikkaa enkä kyllä minäkään, vaikka meidän työmme olisi halvempaa kuin lehdistöpäällikön.

Mutta viime aikoina kilpailukyvyllä ei ole viitattu osaamiseen tai soveltuvuuteen tai mihinkään muuhunkaan kuin hintaan.

Jos puhuttaisiin kilpailukyvystä, mietittäisiin muutakin kuin hintaa. Silloin mietittäisiin myös, miten meidät saataisiin osaavammiksi, olisihan sekin kilpailukyvyn parantamista. Sitähän tässä ei ole tehty, vaan päinvastoin koulutuksesta ollaan leikkaamassa.

Ministereillä on toki oikeus käyttää itse valitsemiaan hyvin arvolatautuneita sanoja, joilla ihmisten ajatusmaailmaa ohjaillaan siihen suuntaan, että yksittäinen sopimus saadaan kuulostamaan tärkeältä ja hinta saadaan kuulostamaan ongelmalta.

Media sen sijaan tuntuu nielleen sanat ongelmitta. Niitä ei käytetä vain sitaateissa vaan ihan kaikkialla. Toimittajatkaan eivät enää puhu siitä, että tavoitteena on laskea työn hintaa ja tehdä sopimusta työmarkkinajärjestöjen kesken. Toimittajat puhuvat ongelmitta vain siitä, että työn kilpailukykyä yritetään parantaa ja yhteiskuntasopimusta saada aikaan.

Edit: Tätä tekstiä ei pidä tulkita poliittisena kannanottona. Se on kielipoliittinen kannanotto sen puolesta, että me toimittajat ja tavalliset ihmiset miettisimme, mitä sanoja valitsemme, nielemme ja ennen kaikkea levitämme. Poliitikot ainakin valitsevat sanansa tarkkaan. Muidenkaan toimittajien tarkoitus tuskin on ottaa kantaa, mutta näiden ajatuksia ohjailevien sanojen käyttö on sinänsä jo tahaton kannanotto.

En olisi ikinä uskonut, mutta nyt se tapahtui

Olen muuttanut mieleni. On sittenkin ihan ok käyttää sanaa menehtyä kuvaamaan äkillistä kuolemista.

Taustaksi: Kielitoimiston mukaan sana kuvaa päinvastoin hidasta kuolemista, ei nopeaa. Silti sitä käytetään mediassa ja missä tahansa silloin, kun joku kuolee päinvastoin yllättävissä tilanteissa, kuten tulipaloissa ja surmattuna. Niissä pitäisi oikeasti vain kuolla.

Olen - ja oikeastaan olen edelleenkin - sitä mieltä, että "menehtyä" on jonkinlainen kiertoilmaus. Kuoleminen on liian suuri tabu, jotta siitä uskallettaisiin puhua sen omalla nimellä.

Olen kuitenkin asiaa harkittuani päätynyt siihen tulokseen, että kielenkäyttäjät tietävät parhaiten. Esimerkiksi Oulun eilisistä surmista on jatkuvasti puhuttu kaikkialla menehtymisenä. Kieli muuttuu, ja sen normeista päättävät aina kielenkäyttäjät, emme me pilkunviilaajat.

Ilmeisesti tällaiselle epäluonnollista ja järkyttävää kuolemista tarkoittavalle sanalle on tilausta, koska sitä niin paljon esiintyy. Oma hapuileva käsitykseni on, että sana ei ole vain median ja poliisien viljelemä, vaan se sopii myös tavallisen kielenkäyttäjän kielikorvaan, Ehkä vähän saatan kuitenkin syyttää poliiseja ja palomiehiä, koska viranomaistiedotteistahan menehtyminen yleensä mediaankin tarttuu.

Olen edelleen sitä mieltä, että asiat olisi varsinkin mediassa hyvä sanoa kuten ne ovat.  Mutta ei ole järkeä vastustaa kielessä asiaa, joka sopii suurimmalle osalle kielenkäyttäjistä. Väärin ja virhe menehtyminen edelleen on, koska näin Kielitoimisto sanoo. Toimittajana en aio käyttää sitä, mutta siviilissä olen valmis aselepoon, jopa rauhaan.