Näinä aikoina on puhuttu yhteiskuntasopimuksesta ja työn kilpailuyvystä paljon. En ymmärrä miksi.
Ei sanoja voi vain keksiä ja käyttää miten haluaa.
Yhteiskuntasopimus tuo mieleen koko yhteiskuntarauhan kannalta tärkeän sopimuksen. Sitähän termillä on aiemmin tarkoitettukin: yhteiskuntasopimus viittasi sopimukseen, jolla sovittiin, että ihmiset muodostavat valtion, siis yhteiskunnan.
Vaikka sopimuksen nytkin toivottiin tuovan uusi vire yhteiskuntaan, aika kaukana tuosta alkuperäisestä merkityksestä on viime päivien keskustelussa liikuttu.
Yhteiskuntasopimus tuo mieleen, että nyt sovitaan hyvin perustavanlaatuisista ja tärkeistä asioista. Totta kai viime aikoina käsitellyt asiat sellaisia ovat, jos pääministeriltä ja hallitukselta kysytään. Mutta eikö heidän tehtäviinsä kuulu päättää tärkeistä asioista noin yleensäkin? Onko nykysopimus alkuperäisen yhteiskuntasopimuksen veroinen ulkopuolisen arvioijan silmin, jos sulkee silmänsä hallituksen puheilta sopimuksen tärkeydestä?
Vielä härskimpää on se, miten puhutaan työn kilpailukyvystä, kun tarkoitetaan työn hintaa. Sillä siitähän tässä on puhuttu, ei kilpailukyvystä. Hinta voi olla osa sitä, mutta vain yksi osa.
Otetaan esimerkki.
Nokia hakee viestintäjohtajaa. Ehdolla on tohtoritutkinnon suorittanut Nokian lehdistöpäällikkö, maisteri-minä ja palkatonta harjoittelupaikkaa etsivä toisen vuoden medianomiopiskelija Jappe 20 vuotta.
Tässä yhteydessä voisi oikeasti puhua kilpailukyvystä. Jappe ei saisi paikkaa enkä kyllä minäkään, vaikka meidän työmme olisi halvempaa kuin lehdistöpäällikön.
Mutta viime aikoina kilpailukyvyllä ei ole viitattu osaamiseen tai soveltuvuuteen tai mihinkään muuhunkaan kuin hintaan.
Jos puhuttaisiin kilpailukyvystä, mietittäisiin muutakin kuin hintaa. Silloin mietittäisiin myös, miten meidät saataisiin osaavammiksi, olisihan sekin kilpailukyvyn parantamista. Sitähän tässä ei ole tehty, vaan päinvastoin koulutuksesta ollaan leikkaamassa.
Ministereillä on toki oikeus käyttää itse valitsemiaan hyvin arvolatautuneita sanoja, joilla ihmisten ajatusmaailmaa ohjaillaan siihen suuntaan, että yksittäinen sopimus saadaan kuulostamaan tärkeältä ja hinta saadaan kuulostamaan ongelmalta.
Media sen sijaan tuntuu nielleen sanat ongelmitta. Niitä ei käytetä vain sitaateissa vaan ihan kaikkialla. Toimittajatkaan eivät enää puhu siitä, että tavoitteena on laskea työn hintaa ja tehdä sopimusta työmarkkinajärjestöjen kesken. Toimittajat puhuvat ongelmitta vain siitä, että työn kilpailukykyä yritetään parantaa ja yhteiskuntasopimusta saada aikaan.
Edit: Tätä tekstiä ei pidä tulkita poliittisena kannanottona. Se on kielipoliittinen kannanotto sen puolesta, että me toimittajat ja tavalliset ihmiset miettisimme, mitä sanoja valitsemme, nielemme ja ennen kaikkea levitämme. Poliitikot ainakin valitsevat sanansa tarkkaan. Muidenkaan toimittajien tarkoitus tuskin on ottaa kantaa, mutta näiden ajatuksia ohjailevien sanojen käyttö on sinänsä jo tahaton kannanotto.
Ei sanoja voi vain keksiä ja käyttää miten haluaa.
Yhteiskuntasopimus tuo mieleen koko yhteiskuntarauhan kannalta tärkeän sopimuksen. Sitähän termillä on aiemmin tarkoitettukin: yhteiskuntasopimus viittasi sopimukseen, jolla sovittiin, että ihmiset muodostavat valtion, siis yhteiskunnan.
Vaikka sopimuksen nytkin toivottiin tuovan uusi vire yhteiskuntaan, aika kaukana tuosta alkuperäisestä merkityksestä on viime päivien keskustelussa liikuttu.
Yhteiskuntasopimus tuo mieleen, että nyt sovitaan hyvin perustavanlaatuisista ja tärkeistä asioista. Totta kai viime aikoina käsitellyt asiat sellaisia ovat, jos pääministeriltä ja hallitukselta kysytään. Mutta eikö heidän tehtäviinsä kuulu päättää tärkeistä asioista noin yleensäkin? Onko nykysopimus alkuperäisen yhteiskuntasopimuksen veroinen ulkopuolisen arvioijan silmin, jos sulkee silmänsä hallituksen puheilta sopimuksen tärkeydestä?
Vielä härskimpää on se, miten puhutaan työn kilpailukyvystä, kun tarkoitetaan työn hintaa. Sillä siitähän tässä on puhuttu, ei kilpailukyvystä. Hinta voi olla osa sitä, mutta vain yksi osa.
Otetaan esimerkki.
Nokia hakee viestintäjohtajaa. Ehdolla on tohtoritutkinnon suorittanut Nokian lehdistöpäällikkö, maisteri-minä ja palkatonta harjoittelupaikkaa etsivä toisen vuoden medianomiopiskelija Jappe 20 vuotta.
Tässä yhteydessä voisi oikeasti puhua kilpailukyvystä. Jappe ei saisi paikkaa enkä kyllä minäkään, vaikka meidän työmme olisi halvempaa kuin lehdistöpäällikön.
Mutta viime aikoina kilpailukyvyllä ei ole viitattu osaamiseen tai soveltuvuuteen tai mihinkään muuhunkaan kuin hintaan.
Jos puhuttaisiin kilpailukyvystä, mietittäisiin muutakin kuin hintaa. Silloin mietittäisiin myös, miten meidät saataisiin osaavammiksi, olisihan sekin kilpailukyvyn parantamista. Sitähän tässä ei ole tehty, vaan päinvastoin koulutuksesta ollaan leikkaamassa.
Ministereillä on toki oikeus käyttää itse valitsemiaan hyvin arvolatautuneita sanoja, joilla ihmisten ajatusmaailmaa ohjaillaan siihen suuntaan, että yksittäinen sopimus saadaan kuulostamaan tärkeältä ja hinta saadaan kuulostamaan ongelmalta.
Media sen sijaan tuntuu nielleen sanat ongelmitta. Niitä ei käytetä vain sitaateissa vaan ihan kaikkialla. Toimittajatkaan eivät enää puhu siitä, että tavoitteena on laskea työn hintaa ja tehdä sopimusta työmarkkinajärjestöjen kesken. Toimittajat puhuvat ongelmitta vain siitä, että työn kilpailukykyä yritetään parantaa ja yhteiskuntasopimusta saada aikaan.
Edit: Tätä tekstiä ei pidä tulkita poliittisena kannanottona. Se on kielipoliittinen kannanotto sen puolesta, että me toimittajat ja tavalliset ihmiset miettisimme, mitä sanoja valitsemme, nielemme ja ennen kaikkea levitämme. Poliitikot ainakin valitsevat sanansa tarkkaan. Muidenkaan toimittajien tarkoitus tuskin on ottaa kantaa, mutta näiden ajatuksia ohjailevien sanojen käyttö on sinänsä jo tahaton kannanotto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti